Tartu toivoon, tienraivaaja

Olen intohimoinen polkujuoksija. Runsaasta lumimäärästä huolimatta metsä on kutsunut minua lähes päivittäin, ja useimmiten olen saanut iloita siitä, että muitakin innokkaita polulla kulkijoita on ollut liikkeellä. Harvoin heitä olen nähnyt, mutta olen nähnyt heidän jalanjälkensä. Ne ovat menneet ennen minua ja raivanneet polkua auki. Omalta osaltani minä teen samoin ja ehkä joku perässä tulijani iloitsee kuten minäkin siitä, että joku on kulkenut edellä.

Aina tilanne ei ole niin helppo. Tuiskut ja tuulet ovat toisinaan peittäneet polut lumella ja juoksu menee rämpimiseksi ja raahautumiseksi hangessa. Juoksusta ei ole tietoakaan, mutta halu mennä eteenpäin saa minut silti kulkemaan. Niin, tai etenemään, vaikka se vaivalloista onkin. Tuiskuisilla keleillä voi käydä niin, että kukaan ei ole kulkenut edellä, ja joudun itse olla se ensimmäinen tienraivaaja.

Usein näissä lumen ja tuiskun peittämissä poluissa on vain aavistus siitä, miten ne mutkittelevat ja kulkevat. Usein tämä pieni aavistus hangessa ja omat muistikuvat siitä, missä polun tulisi kulkea, vievät eteenpäin.

Tämä tuiskuinen, peittynyt polku, sai minut pohtimaan sitä metaforana elämään. Välillä oma elämänpolku tai tulevaisuuden näkymät saattavat olla hyvinkin peittyneinä. Ei oikein tiedä, miten pitäisi edetä. Toisinaan se vaatii hetkellistä pysähtymistä, vaikka paikalleen ei tulisikaan jäädä pitkäksi aikaa. Siinä pysähtyessä on tärkeä tarkentaa katsettaan. Muistutella itseään, että polku on. Polku on olemassa, vaikka se olisikin hieman peittyneenä. Tärkeää on jatkaa eteenpäin ja pohtia niitä vahvuuksia ja voimavaroja, jotka toimivat itsellä eteenpäinvievinä voimina, toivona. Jotka ovat tuoneet tähän saakka. Ne samat vahvuudet vievät eteenpäinkin. Usein ne vahvistuvat ja kirkastuvat haasteiden kautta. Olet ainutlaatuinen sekoitus vahvuuksia, voimavaroja ja elämänkokemuksia - merkityksellinen pala siinä palapelissä, jota elämäksi kutsutaan. Merkityksellinen tienraivaaja jollekin perässä kulkevalle - vaikka et sitä itse juuri silloin huomaisikaan.

Aivotutkimuksen alalla neurotiede puhuu neuroplastisuudesta. Sillä tarkoitetaan aivojen muokkautuvuutta, joustavuutta ja uudistumiskykyä. Itse asiassa hermoverkot uudistuvat ja järjestäytyvät jatkuvasti sen mukaan, millaisin kokemuksin me niitä ruokimme. Tämä on voitu todentaa toiminnallisissa magneettikuvauksissa. Mielenkiintoisen tulokulman neuroplastisuuteen tuo juurikin se, että aivomme muokkaantuvat ajatustemme ja tunteidemme kautta. Yksinkertaisuudessaan positiivisuus lisää positiivisuutta ja negatiivisuus negatiivisuutta, ja tämä on jopa nähtävissä aivoissa. Toivoa tuovat asiat ovat siksi äärimmäisen merkityksellisiä - ne muokkaavat hermoverkkojamme tulevaisuussuuntaisesti.

Aivojen neuroplastisuuden löytyminen on merkittävä uutinen toivoa kaipaaville ihmisille. Negatiiviset hermoradat voidaan muuttaa positiivisiksi. Siihen tarvitaan kuitenkin toistuvia myönteisiä ajatuksia ja uusien käytöstapojen opettelua ja hiomista. Kun unelmoit tulevaisuuden haaveesta ja kuljet sitä kohti, vaikka polkusi näyttäisikin peittyneeltä, teet valintoja, jotka vievät lähemmäksi tavoitettasi - ja saatat tällä matkallasi löytää jotain sellaista positiivista, jota et osannut ajatellakaan aiemmin. Kuuluisan psykiatrin, Viktor Franklin (1905-1997) kertomus on tästä oiva esimerkki.

Frankl selvisi natsien kuolemanleireistä kuvittelemalla, kuinka hän joskus tulevaisuudessa puhuisi suurelle kuulijakunnalle aiheenaan "Kuolemanleirien psykologia." Vaikka kuolemanleirillä tämä kuvitelma tuntui epätodelliselta, se loi toivoa, mikä antoi hänelle voimaa jatkaa elämistään kaiken epätoivon, kuten nälän, hakkaamisen, kuoleman läsnäolon ja sairauden keskellä jatkaa elämistään. Hän asetti toivonsa tulevaisuuteen, jossa nämä ongelmat olisivat voitettuja. Seuraavaksi hän keskittyi takaisin senhetkiseen tilanteeseensa kuolemanleirillä päättääkseen, miten tuo kuviteltu tulevaisuus tulisi todellisuudeksi. Tokikaan mikään ei ollut Franklnille varmaa, mutta positiivisen tulevaisuuden tavoittelu toi hänelle voimavaroja epävarmuuden keskelle.

Frankl teki sen, mitä hänen oli sillä hetkellä mahdollista tehdä. Hän päätti nähdä peittyneen polun päähän ja edetä askel kerrallaan. Näin hän selvisi kuolemanleiristä. Vuonna 1990 hän seisoi kuin seisoikin Kaliforniassa noin 7000 ihmisen edessä kertomassa elämäntarinaansa, josta on tehty useita kirjoja. Hänen unelmansa oli toteutunut kirjaimellisesti. Hänestä oli tullut tienraivaaja monelle muulle.

Siispä - mitä toivot oman polkusi päässä olevan? Kulje kohti sitä. Silloinkin, kun askelmerkit ovat epäselvät. Hyödynnä unelmien energia ja hermoverkkojen mahdollisuus uudistua. Tartu toivoon.

(Lähde: Harmainen, 2011)