Siivoan, siivoan, siivoan

Taas oli koko eilinen ilta mennyt siivoamiseen. Miten voikaan olla mahdollista, että tavallinen perhe voi olla niin sotkuinen? Aina jotain murua jossain, läikkää. Pöytä huljellaan. Kyniä pöydällä. Leluja... Pelkkää siivoamista koko elämä!

Ja taas. Joku on jättänyt kahvikupin pöydälle. Eteisessä on kenkien kuljettamia hiekanmuruja ja vessan lattialla hiuksia. Pöytään on jäänyt mehulasista jälki. On pakko alkaa heti siivota, sillä eihän tällaisessa sikolätissä voi olla. Ahdistaa. Tänne ei voi ainakaan ketään kutsua kylään... Vaikka eihän meillä ketään ole pitkään aikaan käynytkään. Moneen kuukauteen. Mutta silti. Ainakin itseä tämä häiritsee. Tuntuu, etten voi rentoutua ja levähtää, ennenkuin olen saanut siivottua ja laitettua tavarat järjestykseen. 

Huomaan, että olen paljon tyynempi ja mukavampi kaikille kun meillä on siistiä. Kun tavarat ovat järjestyksessä, voin ikäänkuin hengittää paremmin. Olen alkanut ihailla vaaleita pintoja ja huonekaluja. Värit ahdistavat ja tuovat sekamelskaisen olon. 

Onneksi meillä on sentään siistimpää kuin monilla muilla. Aivan ahdistaa katsoa kun toisten lapset jättävät tavaransa lojumaan tai tiskipöytä on huljellaan eikä kukaan tunnu välittävän siitä? Miten ihmiset voivat elää siten? 

Kun olin pieni, kotona aina opetettiin minulle, että huone pitää olla siisti. En oikein silloin ymmärtänyt sitä. Äiti joskus sanoikin, että mitähän ihmiset ajattelevat kun huoneeni on epäjärjestyksessä? Muistan, kuinka usein ajattelin, että se, ettei minulla ole kunnon ystäviä, johtuu ehkä juuri siitä? Asioista pitää osata pitää huoli. Jos ei osaa pitää omasta huoneestaan huolta, kuinka sitä osaisi pitää huolta omasta itsestään? 

Joskus olen tosi väsynyt tähän jatkuvaan siivoamiseen. Onko se välttämätöntä? Siivoanko sittenkään toisten vuoksi? Siivoanko itseni vuoksi ja itselleni? Suoritan ja saavutan. Kun näen ympärilläni asiat järjestyksessä, pystyn keskittymään muihin tunteisiini. Sitten ei enää ahdista. Kun olen siivonnut, voin keskittyä syömiseen. Kun olen siivonnut, voin keskittyä toisten kuuntelemiseen... 

Ehkä elämän ei sittenkään tarvitsisi pyöriä siivoamisen ohjaamana? Tunnelukkoterapiasta voisi olla hyötyä. Ahdistuksen hallinta ja itsensä hyväksyminen voisivat olla avaimia siihen, että voisin rentoutua ja kuulla omia tarpeitani ilman, että siivoan ympäristöni ensin. Loppujen lopuksi rauhan ja järjestyksen avaimet eivät löydy ulkoisesta ympäristöstä.