Leikatut tunteet

"Isot tytöt eivät itke", isä oli sanonut usein. Se tarkoitti, että itkeminen on lapsellista. Oli lapsellista itkeä jos johonkin sattui. Oli lapsellista itkeä kuollutta kultakalaa tai naapurin koiraa. Ei meillä itketty. Ei edes hautajaisissa, vaikka tuntui, että kaikilla oli itku herkässä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Isot ihmiset selviävät. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä ruikuttamaan asioiden perään. Se on heikkojen juttu, sanottiin.

"Pyyhi tuo typerä virne kasvoiltasi ja rauhoitu", tavattiin sanoa myös. Oli kuulemma typerää näyttää iloa, sillä "itku pitkästä ilosta". Muutenkin oli typerää ilakoida, sillä se, että iloitsi omastaan, oli itsekästä.

Opin leikkaamaan tunteet pois. Opin, että tasaisuus ja tunteettomuus oli hyve. En antanut minkään heilauttaa tunteitani suuntaan tai toiseen. 

Jossain vaiheessa huomasin, että mikään ei liikuttanut minua. En tuntenut mitään. Kadehdin heitä, jotka nauroivat vedet silmissä. Halusin tuntea samaa iloa kuin lapset juostessaan perhosten perässä ja nauraessaan helkkyvää naurua. Olisin halunnut haljeta jännityksestä jouluaaton alkuiltana. Olisin halunnut antaa kyynelten tulla ja puhdistaa. Kun edes jokin olisi koskettanut, mutta olin vankilassa omassa itsessäni odottamassa, että joku halkaisisi kuoren, vaikka se tekisi kipeää. Että tuntisin, että eläisin.

Tunnelukot eivät lukinneet ainoastaan minua vaan ne säteilivät kauttani muihinkin läheisiini. Sen lisäksi, että lukitsin tunteeni, lukitsin myös tarpeeni.  Ja koska en osannut kertoa tarpeistani, odotin, että joku muu ymmärtäisi, mitä oikeasti halusin, vaikka suuni puhui muuta. "Onko ok, että lähden jääkiekkomatsiin?" kysyi mieheni minun olleessa kuumeessa ja kahden lapsen eläessä uhmaikänsä angstia yhden ollessa vielä vaipatettavana. "Tottakai voit mennä", kuulin itseni vastaavan ja mielessä huusin, että hän jäisi kotiin. Hän meni ja petyin häneen. Eikö hän ymmärtänyt? Miksi minun täytyi venyä kaikkeen? Ja samalla tiesin, että annoin hänelle luvan lähteä, vieläpä ääneen lausumalla ja kehottamalla, samalla kun mielessäni syyllistin hänet siitä, että hän ei lukenut tarpeitani.

Kuulostaako tutulta tarinalta? Uskon, että aika monen on helppo samastua siihen. Leikatut tunteet ja niiden aiheuttamat tunnelukot ovat monen sota-ajan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven rinnallakulkijoita. Ne tunteet, jotka peitettiin toimintakyvyn ylläpitämiseksi kriisitilanteissa, jäivät lukkojen taa ja siirtyivät myös seuraavaan sukupolveen. Ehkä sen ajateltiin olevan suojaamista tai rakkautta, en tiedä, mutta monilta se leikkasi kyvyn rakastaa ja tuntea.

Toivoa on silti! Tunnelukot ovat murrettavissa! Murtaminen vaatii aikaa ja tahtoa, tunnelukon tunnistamista, sen aiheuttajan tunnistamista ja armoa niin itselle kuin toisille. Mutta se tunne ja keveys, kun elämä saa uudet värit, on kaiken tuon arvoista.